Matka Charlotesta kestää noin pari tuntia ja ensimmäisen tunnin aikana saa katsella vain moottoritien meluaitoja. Sitten aletaan nousta pikkuhiljaa. Appalakit ovat vanha, eikä kovin korkeakaan, mutta oikea vuoristo kuitenkin. Meidän vuokra-Jeeppimme on vähän mopo, eikä se meinannut oikein jaksaa kavuta vuorta ylös. Nousu tuntui myös kipeältä flunssaisissa korvissani, jotka paukkuivat auki ja kiinni koko ajan. Siitä huolimatta oli ihanaa olla taas siellä, sielunmaisemassani.
Ylös mennessämme ajoimme Blowing Rockin herttaisen vuoristokylän läpi. Olisi ollut kiva pysähtyä katselemaan enemmän, mutta arvelin että poikia ei niinkään kiinnostaisi käsityöputiikit ja muut. Vielä hetken noustuamme tulimme Boonen kaupunkiin, josta tuli aikoinaan heti minun suosikkini ja mukavalta se vaikutti edelleen. Kaupunki on pieni yliopistokaupunki ja sen Appalachian State Universityyn hakeutuu paljon vaelluksesta, koskenlaskusta, melonnasta, maastopyöräilystä ja laskettelusta kiinnostuneita opiskelijoista. Sellaista persoonallista ja rentoa porukkaa. Ajattelin aina, että lähtisin sinne yliopistovaihtoon.
Valle Crucisin kylä on toinen suosikkini vuorilla ja sinne menimme seuraavaksi. Se on niiiiin kantrimusiikin, lappuhaalarien ja lava-autojen tyyssija kuin olla ja voi. Siellä on yli sata vuotta vanha kyläkauppa, jossa on pakko aina päästä käymään. Hauska paikka, vaikka vähän turistirysä onkin. Pojat tykkäsivät kierrellä siellä ja ihmetellä kaikkea uutta ja vanhaa tavaraa. Kaupassa on myös edelleen toimiva postitoimisto pienine lokeroineen. Kaupan kuistilla oli pakko ottaa kuvat pojista keinutuoleissa edesmenneen isäni muistolle. Meillä on kotona kehyksissä kuva ukista samassa paikassa.
Lähellä on myös valtava karkkikauppa, jossa pojat viihtyivät hyvin silläaikaa, kun minä kiertelin ylhäällä olevassa vaellus- ja retkeilyvaatteita- ja tarvikkeita myyvässä kaupassa. Aluksi tarkoituksenamme oli mennä piknikille läheisen matalan joen rannalle ja kahlailla hieman, mutta päätimmekin mennä hieman eri paikkaan pienelle vaellukselle.
Ajoimme jonkin matkaa Blue Ridge parkwaytä, maisematietä, jonka varrella on ainoastaan näköalapaikkoja, ei lainkaan asutusta tai kauppoja eikä edes huoltoasemoita. Vaelluskartalta bongasimme pienen järvikierroksen, jonka päätimme tehdä (saattoi olla sama, jonka minä ja Sakke teimme v. 1998) . Se oli tasamaareitti ja pituudeltaan 2,3 mailia eli vähän alle neljä kilometriä. Polku kierteli järven rantoja ja kävimme välillä rannassa heittelemässä leipiä, mutta uida ei saanut. Polkua ympräröi lähes koko matkalla alppiruusut. Olisipa ollut ihanaa, jos oltaisiin satuttu sinne niiden kukkimisaikaan. Seuraavalle vaellukselle aiomme hakea vähän lisää haastetta ja korkeuseroa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti