Mount Mitchell

Tänään kävimme taas vuorilla. Tavoitteena oli valloittaa Pohjois-Carolinan ja samalla koko Missisippijoen itäpuoleisen USAn korkein huippu, Mount Mitchell. Eihän se mikäään kauhean korkea ole, 2 km, mutta meille ihan riittävä. Amerikkalaisille (ylipainoisille) tyypilliseen tapaan vuorelle pääsee nykyään autolla ja parkkipaikalta korkeimmalle kohdalle menee laatoittettu polku. On siellä onneksi kuitenkin myös monentasoisia metsäisiä vaellusreittejäkin. Meidän oli tarkoitus jättää auto visitor centerille ja patikoida viimeiset 2 mailia huipulle, mutta pilvet peittivät taivaan kokonaan ja satoi aika kovaa juuri kun pääsimme sinne ja odotettavissa oli ukkosmyrskyjä. Ajoimme siis autolla ylös ja söimme eväitä kunnes sade taukosi. Sitten lähdimme vaeltamaan alamäkeen ja sovimme, että puolen tunnin kohdalla käännymme takaisin. Ihan kelpo lenkki siitä tuli, kun polku oli aika kivistä ja juurakkoista. Minä toki toivoisin pääseväni vielä ihan aikuisten vaelluksellekin.

Appalakit ovat ainakin täällä etelässä ihan metsäisiä huippujaan myöten ja muodoiltaan pyöreitä. Ilmasto siellä huipulla on meille kovin kotoista, sillä heinäkuun keskilämpötila +16C ja tammikuun -4C. Vuori peittyy kuulemma 8 päivänä kymmenestä sankkaan sumuun, joka on yhtä hapanta kuin etikka. Se yhdessä jonkun tuholaisen kanssa on tuhonnut valtavan määrän puita vuoren rinteillä ja pari alkuperäistä puulajia on kadonnut sieltä kokonaan. Paikoitellen näkymä oli aika surkea. Eläimistä mustakarhut ovat alueella lisääntyneet viime aikoina ja joitakin hyökkäyksiä ihmisiä kohtaan on ollut, mutta pääsääntöisesti ne pysyvät pois näkyvistä.

Tuonne pitäisi mennä. Sää näyttää hurjalta.

Sumua ja sadetta ylhäällä

Puut kuolee

Kuka ihme näitä nimiä keksii?