Luistelua

Tänään menimme paikalliseen sisäluistelupaikkaan, Skatelandiin. Vaihto-oppilasvuoteni aikana kävin siellä muutamia kertoja joissain nuorten rullaluisteludiscossa, joten luulin löytäväni sen helposti, mutta kas kummaa, paikka oli muuttanut 25 vuoden aikana toisaalle. Pienen etsimisen jälkeen kuitenkin löydettiin perille.

Kurkkasimme ovesta sisään ja pojat päättivät, että jäädään. Seitsemällä taalalla jokainen sai sisäänpääsyn, vuokraluistimet sekä pizzaslicen ja limun. Vuokraluistimet olivat... no, vuokraluistimia. In-linereitakin olisi ollut saatavana, mutta halusin pojille ehdottomasti amerikkalaiseen tapaan perinteiset luistimet, joissa on kaksi rullaa edessä ja kaksi takana. Sitäpaitsi paikassa ei saanut luistella kovaa, joten siksikin heidän oli parasta ottaa nuo.

Pojilta meni hetki opetella luistelemaan noilla, mutta pian he olivat hallin taitavimpia luistelijoita. Näkyy, että jäällä on luisteltu ja jonkinverran suksillakin ;-) . Muutamat tulivat kehumaan ja kyselemään, että mistä me oikein ollaan. Ikävä kyllä saimme kaikki aika nopeasti hiertymät jalkoihimme ja pojat kokeilivat toisia luistinparejakin. Niin kivaa kuin se olikin, jouduimme jättämään leikin tunnin jälkeen kesken. Ohessa kuitenkin kuvia.

Matthewseilla

Waitien jälkeen siirryimme asumaan vaihto-oppilasvuoteni aikaiseen kotiin Hickoryyn. Minulle se on edelleenkin "Amerikan kotini" ja lapsille mummola ja Amerikan vanhempiani me kutsumme nimillä Mamma ja Pappa Matthews. Amerikan perheeni muutti 90-luvun lopulla Espanjaan lähetystyöhön ja viihtyi siellä yli kymmenen vuotta, mutta nyt asuvat taas täällä. Siskoni jäi asumaan Espanjaan ja perusti siellä perheen kun taas veljiä Air force on vienyt ympäri maailmaa ja sillä tiellä ovat Pete ja Sam vieläkin. Nick on nyt asettunut kuitenkin taas Hickoryyn ja ostanut lapsuudenkotinsa viereisen talon.

Ensiksi lähdimme Mamman ja Papan ja heidän kahden pienen pojantyttärensä kanssa kirkon piknikille lauantai-illaksi. Piknik oli yhden perheen maatilan pihalla paikassa, jossa vuoret alkavat jo vähän nousta. Heti sinne päästyämme perheen isäntä kysyi haluaisiko meidän pojat lähteä hänen pick-uppinsa kyydissä alas joelle, jossa kaikki muutkin lapset olivat. Ja pojathan halusivat! Vähän oli kuulemma matkalla jännittänyt, kun koko ajan mentiin alamäkeen. Minä ja pappa Matthews menimme kävellen.

Joki laski alas vuorilta, ja oli heidän kohdallaan tosi matala, mutta muutama virtapaikka siinä oli. Kiireessä kun olimme lähteneet, oli Santtu ainoa, jolla oli uikkarit mukana. Muut pojat uivat shortseissaan, mutta se ei ollut mikään ongelma, koska täällä on niin lämmintä ja vaatteet kuivuvat nopeasti.

Uimisen jälkeen palasimme takaisin talolle ja juttelimme ihmisten kanssa. Kaikki ottivat meidän todella ystävällisesti ja kiinnostuneesti vastaan. Kirkko on eri, johon Matthewsit kuuluivat silloin kun minä olin täällä, joten en tuntenut ketään. Jokainen perhe oli tuonut jotain ruokapöytään ja osa oli ostettu kirkon piikkiin. Tälläiset piknikit on minusta tosi hauskoja, koska niissä saa maistaa monenlaista paikallista syötävää, vaikka tokihan niissä aina on perusruokana hotdogit ja hampurilaiset.

Ruoan jälkeen loppuilta menikin kaikenlaisten kisailujen ja seuraleikkien parissa eikä pojat olisi millään malttaneet lähteä sieltä pois. Mamma Matthewskin joutui huijaamaan pikkutytöt pois heippoja sanomatta, kun tytöt (2- ja 4-vuotiaat) alkoivat olla jo tosi väsyneitä. Kisailuja oli säkkihyppelyssä, köydenvedossa, vesi-ilmapallojen heitossa, pähkinän kuljettamisessa kertakäyttöveitsellä. Pelasimme myös meille aikaisemmin tutuksitullutta corn holea sekä frisbee ultimatea.

Muuten Matthewseilla vietettyjen päivien aikana me laitoimme kerran ruokaa ja Mamma Matthews opetti poikia leipomaan brownieseja. Hän myös opetti pojat pelaamaan jotain korttipeliä sekä Santtua soittamaan pianoa. Pappa Matthews pelasi Rassen ja Henkan kanssa korista ja käytti poikia elokuvissa. Mamma Matthewsien pyynnöstä minä aloitin yhtä virkkaustyötä hänelle, mutta saa nähdä ehdinkö saamaan sen valmiiksi. Muuten hengailimme ympäriinsä ja esittelin pojille minulle tuttuja paikkoja. Opimme myös, että Cookoutista saa parhaat pirtelöt.

Vanhoja muistoja, uusia muistoja

Tänään nukuimme myöhään ja lähdimme sitten etsimään paikkaa, jossa Rasmus voisi tehdä vähän vetoja. Treenit ovat täällä jääneet luvattoman vähille, ne on kuitattu melkein kokonaan uimalla, mutta ei kai huono sekään. Kestävyystreenejä täällä olisi vaikeaa tehdä kun päivälämpötilat nousevat järjestään 35:n celsiusasteen hujakoille tai sitten ne olisi tehtävä kukonlaulun aikaan niin kuin paikalliset. Siihen meistä ei ole ollut, olemmehan sentään lomalla. Ajattelimmekin käyttää tämän kesän nopeuden ja kimmoisuuden parantamiseen ja hyödyntää lämpimän ilman, mutta stressiä harjoittelusta ei oteta.

Kakkosvaihtoehto oli jokin puisto, jossa paikalliset käyvät lenkkeilemässä, mutta ensimmäiseksi halusin kokeilla entisen kouluni urheilukenttää. Tiesin sen olevan aidattu, mutta toivoin portin olevan auki. No ei se ollut, mutta paikalle saapui koulun urheilukoordinaattori ja päästi meidät sisään. Hänestä oli ihan hirveän hauskaa, että olin ollut siellä vaihto-oppilaana 25 vuotta sitten. Mahtoikohan hän itse olla vielä syntynytkään silloin? Mutta toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi takaisin ja käski lukita portin lopetettuamme.

Niinpä Rasmus sitten sai treeninsä tehtyä ja minä juoksentelin muutaman kierroksen vanhoja muistellen. Taisi olla toinen kouluviikko, kun liikuntatunnilla juoksin koulun kenttää ympäri ja eräs miesopettaja tuli vierelleni juoksemaan. Hän esittäytyi Coach Browniksi, maastojuoksujoukkueen valmentaksi ja hetkeä myöhemmin minut oli värvätty hänen joukkueeseensa. Coach Brown myös esitteli minulle Brandyn, josta sittemmin tuli minun paras ystäväni Amerikassa. Brandyn kanssa olimme varsin tasaisia juoksijoita ja kilpailimme joukkueen 3. ja 4. juoksijan paikoista. Maastojuoksu oli alkusyksyn laji ja joka keskiviikko koulupäivän jälkeen joukkue hyppäsi koulun valkoiseen bussiin ja menimme kisoihin jonkun toisen koulun maastoihin. Ne kisareissut olivat tosi hauskoja ja paluumatkalla pysähdyimme aina jonnekin syömään.

Amerikkalaisessa koulussa urheilulla on iso rooli ja täällä etelässä baseball, amerikkalainen jalkapallo ja koripallo ovat ykkösjoukkuelajit. Suosittuja lajeja meidän koulussa olivat myös tennis, yleisurheilu ja lentopallo. Nyt näytti tavallinen jalkapallo nousseen uudeksi lajiksi ja sille oli tehty oma kenttä koulun ympäristöön. Minä pääsin aikanaan karsintojen kautta koulun ykkösjoukkueeseen koriksessa, mutta se ei ollut yhtään niin kivaa kuin maastojuoksu. Joillekin joukkueen jäsenille oli kova pala, että ulkomaalainen vaihto-oppilas pääsi ykkösjoukkueeseen ja muutenkin joukkueen sisällä oli välillä aika rumaksikin yltynyt valtataistelu. Pelasin lokakuusta tammikuuhun, mutta sitten edellisenä vuonna tullut selkävamma yltyi taas pahaksi ja jouduin jättämään kauden kesken. Muutoin olisinkin juhlinut kauden loppua Pohjois-Carolinan mestarina. Olihan nimeni toki joukkueen listoilla ja joukkuekuvassakin olen yhä koulun seinällä, mutta ei se kyllä miltään tuntunut katsomosta käsin.

Näitä ja monia muitakin juttuja muistelin tänään. Koulurakennus on laajentunut ja koulumatkan varrellekin on rakennettu uutta ja purettu vanhaa. Silti jotkut asiat ja jopa jotkut ihmiset muistaa niin kirkkaasti kun toisia ei taas ollenkaan.

Hassua olla taas täällä

Mount Mitchell

Tänään kävimme taas vuorilla. Tavoitteena oli valloittaa Pohjois-Carolinan ja samalla koko Missisippijoen itäpuoleisen USAn korkein huippu, Mount Mitchell. Eihän se mikäään kauhean korkea ole, 2 km, mutta meille ihan riittävä. Amerikkalaisille (ylipainoisille) tyypilliseen tapaan vuorelle pääsee nykyään autolla ja parkkipaikalta korkeimmalle kohdalle menee laatoittettu polku. On siellä onneksi kuitenkin myös monentasoisia metsäisiä vaellusreittejäkin. Meidän oli tarkoitus jättää auto visitor centerille ja patikoida viimeiset 2 mailia huipulle, mutta pilvet peittivät taivaan kokonaan ja satoi aika kovaa juuri kun pääsimme sinne ja odotettavissa oli ukkosmyrskyjä. Ajoimme siis autolla ylös ja söimme eväitä kunnes sade taukosi. Sitten lähdimme vaeltamaan alamäkeen ja sovimme, että puolen tunnin kohdalla käännymme takaisin. Ihan kelpo lenkki siitä tuli, kun polku oli aika kivistä ja juurakkoista. Minä toki toivoisin pääseväni vielä ihan aikuisten vaelluksellekin.

Appalakit ovat ainakin täällä etelässä ihan metsäisiä huippujaan myöten ja muodoiltaan pyöreitä. Ilmasto siellä huipulla on meille kovin kotoista, sillä heinäkuun keskilämpötila +16C ja tammikuun -4C. Vuori peittyy kuulemma 8 päivänä kymmenestä sankkaan sumuun, joka on yhtä hapanta kuin etikka. Se yhdessä jonkun tuholaisen kanssa on tuhonnut valtavan määrän puita vuoren rinteillä ja pari alkuperäistä puulajia on kadonnut sieltä kokonaan. Paikoitellen näkymä oli aika surkea. Eläimistä mustakarhut ovat alueella lisääntyneet viime aikoina ja joitakin hyökkäyksiä ihmisiä kohtaan on ollut, mutta pääsääntöisesti ne pysyvät pois näkyvistä.

Tuonne pitäisi mennä. Sää näyttää hurjalta.

Sumua ja sadetta ylhäällä

Puut kuolee

Kuka ihme näitä nimiä keksii?

Triathlonia

Aamulla heräsimme aikaisin ja Rasmus aloitti valmistautumisen triathlon-kisaan. Se oli asukasyhdistyksen järjestämä ja Regina toimi kilpailunjohtajana. Sarjoja oli nelivuotiaista kolmetoistavuotiaisiin ja pienimmät uivat kellukkeiden avulla. Joillakin oli aivan liian pieni pyörä ja muutenkin monien ajotaidot olivat kovin alkeelliset. Uinnissa sen sijaan he olivat tosi hyviä, sillä lähes kaikki lapset kuuluvat asuinalueen uintijoukkueeseen. Pyörän Rasmus sai lainaksi Waiteilta ja kypärän heidän naapuriltaan.

Minä ja pienemmät pojat olimme toimitsijoina ja pääsimme seuraamaan Rasmuksen suoritusta vain pienen hetken pyöräilyn ja juoksun aikana. Rasmus jäi uintiosuudella (100 yardia) kärjelle noin puolitoista minuuttia, mutta kolmen mailin pyöräilyosuuden aikana hän otti sen kiinni. Kahden mailin juoksuosuudella emäntämme Kaylea Wait otti taas paikkansa ja voitti lopulta Rasmusta noin minuutilla, mutta Rasmus jätti toisen ohittamansa 13-sarjalaisen (pojan) yhtä selvästi taakseen, ollen ikäsissään siis toinen. Vaikeaksi kisan teki lämpötila, joka 9.30 alkaneen ja noin puoli tuntia kestäneen kisan aikana nousi hipomaan 30 celsiusastetta.

Rasmus ui

finish line OR Finnish line?

13-sarjan voittaja Kaylea Wait

Rasmus kisan jälkeen

Kisan jälkeen jäimme altaalle hetkeksi uimaan, mutta sitten oli ikävä kyllä lähdettävä pakkaamaan ja kohti Hickoryä. Ajelimme loppumatkan pientä kylätietä, joka oli koulumatkani silloin 25 vuotta sitten. Monia paikkoja muistin ja kerroin niistä juttuja pojille, mutta monta kohtaa matkalla oli myös muuttunut. Hyvin löysin kyllä tien vanhaan kotiini Matthewsien luokse.