Wilmingtonista Outer Bankseille

Kello herätti meidät aamuviideltä. Yhtään ei olisi huvittanut nousta, mutta pakko oli. Lastasimme loput tavarat autoon ja ne söivät aamupalaa, jotka siihen kykenivät. Kuudelta olimme jo valmiita lähtemään niin kuin pitikin. Lähdimme Wilmingtonista rantaa pitkin koilliseen ja niinpä saimmekin ihailla upeasti idästä nousevaa aurinkoa. Ajomatkaa ennen ensimmäistä lossia oli n. 2 h 45 min. Loppumatka mentiin soiden, metsien, merenlahtien ja pienten kylien läpi kohti Cherry Islandin satamaa.

Autopaikan varaamista etukäteen suositeltiin ja me olimmekin varanneet sen jo edellisenä iltana netissä. Hyvä niin, sillä lautta tuli ihan täyteen. Lauttamatka kesti 2.5 tuntia ja osa ihmisistä vietti sen omissa autoissaan, sillä lautan sisällä oli vain aika ankeita tuoleja ja muutamia pöytiä. Me saimme vallattua yhden pöydän ja saimme pelattua yatsia ja yritimme myös torkkua.

Kun lautta lähestyi Ocracoken satamaa, tuntui, kuin olisimme olleet Yhdysvaltojen sijaan jollain Karibianmeren saarella. Tunnelma ylipäätäänkin oli ihan erilainen ja porukkaa käveli, ajoi pyörillä ja sen ainokaisen kadun molemmin puolin oli pieniä ravintoloita ja surffiliikkeitä. Saarella tuuli kovaa ja aurinko paahtoi kuumasti, niin hetkessä olimme ihan nihkeitä suolasta ja aurinkorasvasta.

Kävimme lounaalla ja sen jälkeen tsekkaamassa Ocracoken majakan, joka pettymykseksemme ei ollutkaan avoinna yleisölle. Kaunis se toki oli pelkästään ulkoapäinkin ihailtuna. Sitten lähdimme ajamaan mielenkiintoisen saaren läpi. Aluksi oli vielä hieman ravintoloita, majoitusliikkeitä sekä surffikauppoja, mutta sitten olikin vehreää metsää molemmin puolin. Ja me kun luulimme, että tien piti mennä niin, että meri oli lähellä tien kummallakin puolella!

No eipä aikaakaan, kun maisema muuttui. Oikella puolella oli hiekkadyynejä ja Atlanttia silmän kantamattomiin. Vasemmallakin oli ruohottuneita dyynejä, vähän soistuvaa maata ja sitten taas merta. Ei voi kuin ihmetellä, miten tuollainen maakaistale on siihen meren keskelle jäänyt. Pysähdyimme hetkeksi ihastelemaan maisemia ja huikeita aaltoja sekä silmänkantamattomiin jatkuvaa biitsiä. Hiekka dyyneillä oli polttavan kuumaa. Pojat olisivat kovasti halunneet mennä uimaan, mutta emme uskaltaneet päästää, sillä aallot olivat todella kovia. Tieltä oli aina välillä opastuskylttejä, joiden kohdalta olisi päässyt dyyneille ajelemaan, jos olisi ollut esittää maksettu lupalappu. Sakke olisi tietenkin kovasti halunnut ja pitihän meidän vähän käydä luvattomasti kokeilemassakin. Tottumattomalle pehmeässä hiekassa ajelu oli kuitenkin vähän jännää nelivedollakin.

Puolen tunnin ajelun jälkeen tulimme toiselle lossille, johon ei ollut etukäteisvarausta ja aluksi jono vähän pelästytti. Se meni kuitenkin nopeasti ja lauttoja oli liikenteessä useampia. Kohde, eli Cape Hatteras näkyi kovin lähellä ja ihmettelimme sitä, kuinka meri siinä välissä oli ihan kelta-vihreää ja aivan eri väristä kuin muualla ja sitä, miten siihen matkaan voi mennä tunti. No myöhemmin selvisi, että siinä oli matalikko, joka lautan piti kiertää aika kaukaa ja siksi matkassa kesti niin kauan.

Hatterasin niemellä kävimme katsomassa Pohjois-Carolinan ikonia, musta-valkoraitaista majakkaa. Samalla tuli tehtyä ihan hyvä porrastreeni, kun huipulle oli 257 askelmaa. Torni ei ollut ilmastoitu, joten lämpötila sisällä oli lähempänä 40 astetta. Kuriositeettina kerrottakoon, että majakka sijaitsi ennen lähempänä rantaa, mutta nousuvesi pääsi jo sen perustuksille ja rapautti niitä, joten v. 1999 majakka siirrettiin kiskoja pitkin noin pari sataa metriä rannasta pois päin.

Vielä pari tuntia ajelua ja hauskojen beach housejen ihailua ennen kuin olimme hotellilla. Huoneemme oli sisääntulokerroksessa ja takaovemme suoraan uima-altaan kohdalla ja kun merenranta oli myös hiekkavallin takana, oli selvää mitä seuraavan päivän ohjelmaan kuuluisi.