Kun lähdimme jatkamaan matkaa, oli ajoaikaa jäljellä n. 20 minuuttia ja edessä valtavan mustat pilvet. Minä tiesin kuitenkin jo kokemuksesta, että kohta sataa kovaa ja on hetkessä ohi, ja niinhän siinä kävi. Kun nousimme autosta, tuntui, että ulkona oli entistä kuumempaa, suorastaan trooppista. Toivoimme, että vaellusreitti kulkisi edes vähän puiden varjossa. Valitsimme lähtöpaikan niin, että nousu alkoi heti. Se oli loivasti mutkittelevaa ja polku oli tasoitettu hienolla soralla, joten eteneminen oli helppoa mutta hikistä. Ajoittain tuli mieleen Isomettän nousu ja Stone Mountain on korkeudeltaankin kutakuinkin Ylläksen luokkaa.
Stone Mountain eroaa ympäröivistä vuorista sillä, että siinä on laajoja silokallioalueita ja niitä ihailimme ylhäällä. Laskeutuminen alas olikin huomattavasti rankempaa kallioista tai portaista johtuen. Välillä perheen pienimmillä oli akun lataus kuulemma 5% luokkaa. Pidimme aika ajoin evästaukoja ja kääntöpisteellä tankkasimme vesisäiliöt. Takastulomatka olikin tasaisempaa, kun reitti seuraili pienen puron vartta. Matkalla näimme silokallioseinämät alhaalta käsin ja upealta ne näytti. Ei ihme, että Stone Mountain on valtakunnallinen suojelukohde.
Malttamattomina odotimme vesiputousta, jota moni oli meille hehkuttanut. Pikku hiljaa puro alkoi solista kovempaa ja kovempaa. Jäimme eräälle pienelle putouksella kahlaamaan ja vilvoittelemaan, sillä ilma oli todella hiostava. Santerilla alkoi tuttu päänsärky hiipiä ja hän, joka oli eniten odottanut vesiputousta, ei jaksanut enää siitä innostua. Kun sitten pulahtelun jälkeen jatkoimme matkaa, alkoi ensin kuulua kohinaa ja sitten puiden takaa paljastui kaunis, 61 metriä korkea vesiputous. Ihastelimme sitä aikamme ja sitten otimme loppurutistuksen: rappuset, jotka nousivat koko matkan putouksen päälle ja siitä vielä muutama sata metriä autolle. Hienosti kaikki pojat jaksoivat ja oli hirmukivaa tehdä koko perheen voimin pitkä, viiden tunnin vaellus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti