Washingtonista New Yorkiin

Sakke oli livahtanut aamulenkille jo ennen kuin herätyskello soi meille muille. Söimme aamupalat ja hoidimme muut aamutoimet ja pakkasimme kamat autoon. Majoituksesta piti kirjautua ulos kello kymmeneen mennessä ja mekin halusimme päästä matkaan.

Kahden ja puolen tunnin ajon jälkeen saavuimme Amish Countryn tienoille. Aluksi emme olleet varmoja olimmeko siellä jo, mutta sitten vastaan körötelleet hevoskärryt kertoivat meidän olevan perillä. Emme aluksi erottaneet amish-asumuksia muista, mutta pian silmä oppi löytämään ne. Olimme etukäteen opiskelleet vähän ja tiesimme amishien olevan ihan varakasta, mutta vaatimatonta väkeä ja se näkyi maatiloissakin. Ne olivat todella isoja muihin verrattuna, mutta taloista puuttuivat kaikki koriste-elementit sekä pihoilta kukkaistutukset. Tajusimme aika pian myös, että ne talot joissa oli pitkä kelattava vaijeri talon ja piharakennuksen välillä pyykkinaruna tai ihan vain pitkä pyykkinaru pihan poikki, olivat amishien koteja. Hehän välttävät sähkön ja kaikkien sähkökäyttöisten laitteiden käyttöä, joten pyykitkin kuivataan tietenkin ulkona.

Amisheja näimme valitettavan vähän ja silloinkin tuli vähän syyllinen olo - ihan kuin olisimme olleet eläintarhassa sen asukkaita töllistelemässä. Kuitenkin näimme todeksi sen, mitä olimme lukeneet: heidän vaatteensa ovat valkoisia, sinisiä, harmaita tai viininpunaisia, naisilla on pitkät mekot ja valkoiset hilkat, miehillä ja pojilla on henkselit ja aikuisilla miehillä on pitkät parrat.

Amish countryn jälkeen suuntasimme taas kohti Isoa Omenaa. Pojat ihmettelivät tietulliasemia, joita tällä matkalla oli useita ja yhteensä maksoimme tänään n. $25 tiemaksuja. Tiet olivat kyllä leveitä, molempiin suuntiin meni neljä tavallista kaistaa ja lisäksi keskellä kaksi express-kaistaa molempiin suuntiin. Sellaisia ruuhkia ja hidasta etenemistä, niin kuin sunnuntaina Washingtoniin ajaessa, ei tänään ollut ja saavuimmekin majoitukseemme jo ennen puoli viittä.

Majapaikkamme on täälläkin airbnb ja se sijaitsee New Jerseyn puolella kuubalais- ja kolumbialaiskaupunginosassa. Meininki täällä on kuitenkin rauhallisen leppoisa ja siksi kanadalainen isäntäparimmekin aikanaan tänne muutti. Talolta on n. puolen tunnin bussimatka Times Squarelle. Asumme siis kaksikerroksisessa talossa, jonka takapihalla on toinen samanlainen, jossa kanadalaiset asuvat. He vaikuttivat oikein mukavilta, ystävällisiltä ja avuliailta ja ehdottivat jopa yhteistä grillausta perjantai-iltana.

Kävimme vilkkaalla lähikadulla olleessa kolumbialaisessa supermarketissa ostoksilla ja se oli todella mielenkiintoinen kokemus. Minulle tuli siitä mieleen Haagin ajat. Kaupassa kuului eloisa puheensorina (pääsääntöisesti espanjaa) ja esillä oli monia raaka-aineita, jotka olivat meille ihan vieraita. Siellä oli vielä vanhan ajan lihatiski, jonka takana oli ainakin viisi miesmyyjää. Kunnon siansorkkiakin olisi ollut saatavana, mutta me tyydyimme kuitenkin kokkaamaan helppoa ja nopeaa pastaa.

Iltaruoan jälkeen kävelimme n. kilometrin matkan Hudson-joen rantaan. Katu meni pienen nyppylän yli juuri ennen joelle saapumista ja nyppylälle noustessa Manhattanin pilvenpiirtäjät ihmestyivät näköpiiriin. Ihan huikeaa ja jotenkin epätodellista!!!! Ihastelimme Upper West Siden ja Chelsean talojen arkkitehtuuria ja odottelimme kun ilta hämärtyi ja näimme Manhattanin valot. Odotukset seuraavia päiviä kohtaan ovat korkeat, mutta toisaalta meinaa tulla ahdistus, että mitä tuosta nähtävyyspaljoudesta nyt sitten valitsisi kierrettäväksi.

Wilmingtonista Outer Bankseille

Kello herätti meidät aamuviideltä. Yhtään ei olisi huvittanut nousta, mutta pakko oli. Lastasimme loput tavarat autoon ja ne söivät aamupalaa, jotka siihen kykenivät. Kuudelta olimme jo valmiita lähtemään niin kuin pitikin. Lähdimme Wilmingtonista rantaa pitkin koilliseen ja niinpä saimmekin ihailla upeasti idästä nousevaa aurinkoa. Ajomatkaa ennen ensimmäistä lossia oli n. 2 h 45 min. Loppumatka mentiin soiden, metsien, merenlahtien ja pienten kylien läpi kohti Cherry Islandin satamaa.

Autopaikan varaamista etukäteen suositeltiin ja me olimmekin varanneet sen jo edellisenä iltana netissä. Hyvä niin, sillä lautta tuli ihan täyteen. Lauttamatka kesti 2.5 tuntia ja osa ihmisistä vietti sen omissa autoissaan, sillä lautan sisällä oli vain aika ankeita tuoleja ja muutamia pöytiä. Me saimme vallattua yhden pöydän ja saimme pelattua yatsia ja yritimme myös torkkua.

Kun lautta lähestyi Ocracoken satamaa, tuntui, kuin olisimme olleet Yhdysvaltojen sijaan jollain Karibianmeren saarella. Tunnelma ylipäätäänkin oli ihan erilainen ja porukkaa käveli, ajoi pyörillä ja sen ainokaisen kadun molemmin puolin oli pieniä ravintoloita ja surffiliikkeitä. Saarella tuuli kovaa ja aurinko paahtoi kuumasti, niin hetkessä olimme ihan nihkeitä suolasta ja aurinkorasvasta.

Kävimme lounaalla ja sen jälkeen tsekkaamassa Ocracoken majakan, joka pettymykseksemme ei ollutkaan avoinna yleisölle. Kaunis se toki oli pelkästään ulkoapäinkin ihailtuna. Sitten lähdimme ajamaan mielenkiintoisen saaren läpi. Aluksi oli vielä hieman ravintoloita, majoitusliikkeitä sekä surffikauppoja, mutta sitten olikin vehreää metsää molemmin puolin. Ja me kun luulimme, että tien piti mennä niin, että meri oli lähellä tien kummallakin puolella!

No eipä aikaakaan, kun maisema muuttui. Oikella puolella oli hiekkadyynejä ja Atlanttia silmän kantamattomiin. Vasemmallakin oli ruohottuneita dyynejä, vähän soistuvaa maata ja sitten taas merta. Ei voi kuin ihmetellä, miten tuollainen maakaistale on siihen meren keskelle jäänyt. Pysähdyimme hetkeksi ihastelemaan maisemia ja huikeita aaltoja sekä silmänkantamattomiin jatkuvaa biitsiä. Hiekka dyyneillä oli polttavan kuumaa. Pojat olisivat kovasti halunneet mennä uimaan, mutta emme uskaltaneet päästää, sillä aallot olivat todella kovia. Tieltä oli aina välillä opastuskylttejä, joiden kohdalta olisi päässyt dyyneille ajelemaan, jos olisi ollut esittää maksettu lupalappu. Sakke olisi tietenkin kovasti halunnut ja pitihän meidän vähän käydä luvattomasti kokeilemassakin. Tottumattomalle pehmeässä hiekassa ajelu oli kuitenkin vähän jännää nelivedollakin.

Puolen tunnin ajelun jälkeen tulimme toiselle lossille, johon ei ollut etukäteisvarausta ja aluksi jono vähän pelästytti. Se meni kuitenkin nopeasti ja lauttoja oli liikenteessä useampia. Kohde, eli Cape Hatteras näkyi kovin lähellä ja ihmettelimme sitä, kuinka meri siinä välissä oli ihan kelta-vihreää ja aivan eri väristä kuin muualla ja sitä, miten siihen matkaan voi mennä tunti. No myöhemmin selvisi, että siinä oli matalikko, joka lautan piti kiertää aika kaukaa ja siksi matkassa kesti niin kauan.

Hatterasin niemellä kävimme katsomassa Pohjois-Carolinan ikonia, musta-valkoraitaista majakkaa. Samalla tuli tehtyä ihan hyvä porrastreeni, kun huipulle oli 257 askelmaa. Torni ei ollut ilmastoitu, joten lämpötila sisällä oli lähempänä 40 astetta. Kuriositeettina kerrottakoon, että majakka sijaitsi ennen lähempänä rantaa, mutta nousuvesi pääsi jo sen perustuksille ja rapautti niitä, joten v. 1999 majakka siirrettiin kiskoja pitkin noin pari sataa metriä rannasta pois päin.

Vielä pari tuntia ajelua ja hauskojen beach housejen ihailua ennen kuin olimme hotellilla. Huoneemme oli sisääntulokerroksessa ja takaovemme suoraan uima-altaan kohdalla ja kun merenranta oli myös hiekkavallin takana, oli selvää mitä seuraavan päivän ohjelmaan kuuluisi.

Jäähyväiset

Niin se vain viisi viikkoa meni ja tuli aika jättää Hickoryn ja Charlotten seutu sekä ystävät siellä taakse ja lähteä road tripille. On kyllä aika hienoa, että vaihto-oppilasvuodestani on kulunut 25 vuotta ja edelleenkin pidän yhteyttä perheen ja joidenkin ystävien kanssa. Siksi jäähyväiset eivät tälläkään kerralla tuntuneet lopullisilta, vaan uskon että taas joskus jossain tavataan. Samaan aamuun liittyi muitakin lähtemisiä, sillä pikkuveljeni Nick lähti kahdeksaksi viikoksi (!!) kertausharjoituksiin kahdeksan tunnin ajomatkan päähän Alabamaan. Aika hurjaa kun perheessä on 3 alle viisivuotiasta lasta.

Tämän päiväisen ajomatkan varrella pysähdyimme ennalta sovitusti Tanger Outletissa. Hinnat ja dollarin kurssi eivät ole samalla tasolla kuin viime vierailulla, mutta joitakin hyviä ostoksia teimme silti. Sakke osti muutaman parin kenkiä ja valikoimaa oli enemmän kuin yksi pari, toisin kuin Hyvinkäällä usein. Henkka löysi täältä sen kesän tärkeimmän ostoksen: koulurepun. Jokainen kuitenkin sai jotain ja Tommy Hilfiger -kauppa ei pettänyt tälläkään kertaa. Ainoa pettymys oli se, että Ann Taylor -kaupan (jota olin odottanut koko reissun) ikkuinoissa oli isot tarrat, joissa luki "coming soon".

Reilun neljän tunnin autossa istumisen jälkeen lähestyimme Wilmingtonin rantakaupunkia. Hieman jännitti, että millainen ensimmäisestä airbnb-kokemuksestamme tulisi. Airbnb:n sivulla oli ihan viehättäviä kuvia, mutta googlen street view:ssä asumus näytti pahaiselta hökkeliltä. Sama oli kokemus tänne saapuessakin. Ulospäin mökki ei näyttänyt kovin houkuttelevalta, mutta sisältä tämä on ihan kiva. Sisään astuessa vastaan tosin hyökkäsi kovin kostea ilma ja sen mukainen haju. Mökissä on kolme makuuhuonetta, kaksi kylpyhuonetta, keittiö, olohuone, kodinhoitohuone sekä eteinen/työtila. Takapiha ja terassi ovat aika hoitamattomia, mutta sehän on meille tuttua. Grilli on ihan hyvä, mutta saa nähdä ehdimmekö toteuttamaan yhden Saken matkatoiveista: grillata takapihalla Budweiseria juoden ja samalla naapurin kanssa aidan yli huudellen :-D

Lähdimme saman tien tsekkaamaan Wrightsville beachin, joka on muuten saanut nimensä Wrightin veljeksistä, joka elivät näillä seuduilla ja ensimmäisinä ihmisinä lensivät lentokoneella. Biitsi on ulkoriutalla ja sinne mennään Intracoastal Waterwayn yli. Isoja rantataloja on vierivieressä kaikilla kolmella rannalla. Rannoille pääsee talojen pihoista tai niiden väleistä meneviä julkisia polkuja pitkin. Ranta oli siisti ja hiekka tosi hienoa. Se, mikä täällä on meidän mielestä tosi tylsää ja poikkeaa eniten eurooppalaisista rannoista on, että rannoilla ei ole mitään kahviloita, ravintoloita tai kauppoja. Perheet tulevat rannoille isojen kylmälaukkujen sekä aurinkovarjojen ja telttojen kanssa, ja tuovat kaiken tarvitsemansa ruoan ja juoman mukanaan. Jos jotain ruokaa tai juomaa haluaa, täytyy melkeinpä lähteä autolla mantereen puolelle. Ulkoriutalta löysimme vain kaksi ruokaravintolaa, yhden juomabaarin ja yhden jätskibaarin. Toisessa ruokaravintolassa kävimme syömässä ja ruoka oli hyvää, joskaan luonnollisestikaan ei mitään halpaa. Sakke söi tonnikalaa, minä rapuja ja lapset pastaa, burgeria ja fish and chipsejä.